SUVUN VARHAISVAIHEET

Prof. Paavo Castrén sukukokouksessa 11.6.2005 Sääksmäellä

CASTRÉN-SUKU r.y


Sukumme alkukoti, Sääksmäen (nyk. Valkeakosken) Linnaisten kylä, sijaitsee Vanajaveden eteläpuolella ns. Saarioisten alueella miltei vastapäätä Ritvalan Helkavuorta ja vain noin kahdeksan kilometrin päässä Sääksmäen kirkolta ja Rapolanharjusta, jossa sijaitsee eräs Pohjoismaiden huomattavimmista muinaislinnoista.

Vuonna 1934 ilmestyneessä erinomaisessa Sääksmäen pitäjän historiassaan akateemikko Eino Jutikkala, joka itsekin on kotoisin Linnaisten naapurista Jutikkalasta, on esittänyt, että monet Hämeen paikannimistä on johdettu niistä toteemi eläimistä, joita Hämeen sukuyhteisöt pakanuuden ajalla palvoivat. Näin olisi Hauholla asunut haukkojen sukuyhteisö ja Sääksmäellä sääksien (sääksi eli kalasääski) heimo. Sääksmäen alkuperäinen nimi oli nimittäin Sääksemä (vrt. Längelmä, Elimä).

Linnaisten kylä on saanut nimensä jyrkästä kallioisesta mäestä, joka kohoaa miltei kylän keskellä. Kyseessä ei liene varsinainen linnoitettu muinaislinna vaan pikemminkin mäki, jossa poltettiin vainovalkeita vihollisen uhatessa etelästä varoitukseksi Rapolanharjun puolustajille. Välittömästi linnavuoren juurella juoksee näet verrattain vuolas ja aikoinaan kalaisa Oikolanjoki, jota käytettiin kirkkoreittinä vielä 1900-luvun alussa ja joka aikaisemmin, ennen suuria vesistönlaskuja, oli varmasti huomattavastikin tärkeämpikin kulkuväylä.

Vaikkakin Linnaisten kylän läheisyydestä on viime vuosina löydetty useita muinaiskalmistoja - esim. juuri Jutikkalan alueelta - ei itse Linnaisten kylä näytä olleen vielä keskiajallakaan asuttu. Ainakaan vuodelta 1340 peräisin olevassa paavi Benedictus XII:n kirjeessä, jossa oli vahvistettu joukolle sääksmäkeläisiä talollisia annettu pannatuomia, koska nämä olivat kieltäytyneet maksamasta papinmaksuja ehkä liian ahnaalle kirkkoherralleen Henrik Haartmanninpojalle, ei esiinny yhtään Linnaisten kyläläistä. Koska kylässä kuitenkin vuonna 1539 oli jo yhdeksän taloa, ei asutus siellä voi kovin nuortakaan olla. Jutikkalan mukaan ei missään Sääksmäen kylässä ole asutus säilynyt niin järkkymättä vanhoillaan kuin Linnaisten kylässä. Siellä ei ainoakaan talo ollut 1930-luvulle mennessä päässyt pysyvästi autioitumaan eikä niitä myöskään hyvinäkään aikoina ollut jaettu. Niinpä talojen luku pysyi aina 1950-luvulle saakka yhdeksänä. Nykyään taloja on jäljellä vielä seitsemän. Tämä viittaa ehkä siihen, että kyläyhteisössä vallitsi voimakas ja konservatiivinen yhteishenki.

Hyvä ja selkeä Linnaisten kylän kartta vuodelta 1641 on nähtävissä Internet-verkossa osoitteessa: www.funet.fi/pub/sci/geo/carto/vanhatkartat/maakirjakartat/ . (Tästä osoitteesta etsitään ensin Sääksmäki ja sitten Linnaisten kylä. Kartan saa näkyviin pienenä, keskikokoisena ja suurena.)

Linnaisten talot olivat suhteellisen pieniä eikä niistä - kuten kirkonpuolen isojen kylien taloista - tullut ratsutiloja muista kuin meidän sukumme kantatilana pidetystä Mattilasta, joka jo vuonna 1611 mainitaan sellaisena. Taloista kaksi, Erkkylä ja Elsola, sijaitsevat kauimpana Linnavuoresta nykyisen rautatien läheisyydessä, Keivola ja Mäkelä molemmin puolin ns. Kievarintietä, joka erkanee maantiestä länteen ja Mattila, Mikkola ja Kokkila tienhaarassa maantien molemmin puolin. Välittömästi Linnavuoren juurella ovat sijainneet myös kadonneet Leissa ja Tuitti, joiden maat on myöhemmin liitetty Mikkolaan.

Sääksmäkeläisillä ei näytä olleen suuremmasti onnea myöskään protestanttisten kirkkoherrojensa suhteen. Ensimmäinen heistä oli uskonpuhdistuksen uranuurtajiin kuuluneen kaniikki Pietari Särkilahden veli Paavali Särkilahti (kirkkoherrana 1536-66), joka jo aikaisemmassa virkapaikassaan Taivassalossa oli tullut kuuluisaksi ahneudestaan ja häikäilemättömyydestään. Juuri parempia eivät olleet hänen poikansa Timoteus Paavalinpoika Särkilahti ja vävynsä ja seuraajansa Dionysius Matinpoika. Yhdessä he hankkivat maa-alueita lähes kaikista kylistä ostamalla ahdinkoon joutuneiden talonpoikien tilat pilkkahintaan ja panivat näin alulle erään Suomen suurista perheomaisuuksista.
Eräällä seuraajista, Sigfrid Sigfridinpojalla, jonka mukaan monet pitäjäläiset varmaankin saivat tuon vanhan ruotsalaisen pyhimysnimen, oli ehkä hänen harrastuksian kuvaava sukunimi Wijnaparda. Hän oli kirkkoherrana 1601-34. Myös hänen poikansa Niilo oli lyhyen aikaa kirkkoherrana, mutta häntä seurasi pian turkulainen Tuomas Palthenius (1636-85), jonka aikana kirkko ja koko seurakunta olivat täydellisessä rappion tilassa, koska kirkkoherra aikalaisten kertoman mukaan vain "ryösti ja ryyppäsi", muun muassa kirkon katon korjaukseen kerätyt rahat.

Sukumme ensimmäinen tunnettu jäsen, Markus Sigfridinpoika, tuli vuonna 1605 isännäksi (uptog) Mattilan taloon, joka oli ollut "autiona", toisin sanoen veronmaksukyvyttömänä, ainakin vuodesta 1601. Kustaa Vaasan ja varsinkin hänen poikiensa 1500-luvun jälkipuoliskolla ja 1600-luvun alussa käymät alituiset sodat olivat näet vaikuttaneet syvällisesti Suomen maaseutuun. Kun talonpojilta vaadittiin yhä enemmän veroja ja kun miehiä oli jatkuvasti saatava armeijaan, talot alkoivat autioitua ja niiden verot rästiytyivät. Talojen menettäessä vähitellen asukkaansa ja peltojen jäädessä omistajitta naapurit ja kyläläiset ryhtyivät viljelemään autiotilan maita. Osittain talonsa verohylyksi jättänyt talonpoika saattoi itsekin viljellä peltojaan.

Ilmeisesti näin oli käynyt myös Mattilan kohdalla. 1500-luvun loppupuolen sotien johdosta tila oli tullut veronmaksukyvyttömäksi, mutta 1600-luvun alussa ehkä joku naapureista otti tilan haltuunsa ja samansa lyhyen verovapauden ansiosta kykeni jopa verrattain pian nostamaan Mattilan Linnaisten kylän ainoaksi ratsutilaksi.

Mattilassa asuneet sukumme varhaisimmat varmat talonpoikaiset esi-isät ovat siis Markus Sigfridinpoika (noin v:sta 1605), Lauri Markuksenpoika, tämän veli Grels Markuksenpoika sekä Krister Grelsinpoika. Tiedämme, että Krister Grelsinpojalla, joka eli 92-vuotiaaksi ja ehti olla kolme kertaa naimisissa ennenkuin kuoli v. 1704, oli ainakin kaksi tytärtä ja neljä poikaa. Pojista vanhin, Yrjö, kuoli jo ennen isäänsä, ja Mattila jäi lopulta hänen pojalleen Krister Yrjönpojalle, jonka hyväksi isän veljet, muiden muassa Olaus Castrenius  ja Matti Puuveitsi, luopuivat perintöosuuksistaan vuonna 1705. Krister Grelsinpojan nuorempia poikia olivat Lauri, Olaus ja Matias.